Liisa helvetin ihmemaassa

Now playing: The Neighbourhood - Sting

  

Hei murut~! 

Päätin tänään kirjoitella jonkinlaista postausta omista mielenterveydellisistä ongelmistani. En hae tällä postauksella minkäänlaista huomiota. Kirjoitan tämän vain ihan siksi, että on kiva avautua välillä ja kertoa minkälaista on elää näiden ongelmien kanssa ja miten muut ihmiset/perhe/kaverit siihen reagoivat. 

Hey darlings~!

Today I decided to write a post about my mental health issues. I'm not seeking any kind of attention with this, I just want to write about this topic because it's sometimes really nice to open up about this thing. To tell people how it is to live with these issues and how people/family/friends accpets/treats you because of it. Sorry guys I'm going to write this only in finnish. It's too damn long to translate.. Okay I'm just lazy.

Mietin useastikkin kuinka olen jaksanut kohta sen seitsemän vuotta taapertaa täällä maailmassa kaiken tämän tuskan kanssa mitä olen kantanut mukanani. Olen kärsinyt vakavasta masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä sen seitsemän vuotta.  Voisin sanoa, että masennuksen ''ainekset'' tulivat minuun jo hyvin pienenä. Monista syistä johtuen, joista en täällä sen kummemmin puhu kuin että osa näistä tapahtumista on jättänyt ikuiset traumat ja osasta niistä en varmasti koskaan pääse yli. Opin ehkä elämään niiden kanssa, mutta ne arvet mitä ne aiheuttivat ovat aina visusti sisimmässäni. ''Virallisesti'' minulle puhkesi masennus seitsemännellä luokalla. Olen ollut koko ikäni koulukiusattu psyykkisesti kuin fyysisestikkin. Kaikista pahin psyykkinen kiusaaminen tapahtui yläkoulun aikana ja voin suoraa sanoa että yläkoulu aika oli minulle täyttä helvettiä. En saanut olla oikein missään rauhassa. En koulussa, kaupungilla ja enkä myöskään kotona, koska osa koulun oppilaista vei kiusaamisen myös internettiin. 

Ennen kuin minun masennuksen huomasi kukaan aikuinen yms. kuljin koulukuraattorilla koulukiusaamisen takia. Kuraattorilla ei ollut mitään aavistusta, että piilottelin pitkien hihojen alla jälkiä suuresta itsevihasta. Arpia jotka kulkevat aina käsissäni ja muualla kehossani. Kuraattorille tämä selvisi ystäväni kautta joka kulki itse kuraattorilla masennuksen vuoksi ja hän kertoi että hänellä on ystävä joka viiltelee itseään. Kuraattori pyysi ystävääni pyytämään kyseistä ihmistä tulemaan ystäväni kanssa hänen seuraavalle istunnolleen. Seuraavalla kerralla kaverini sitten kertoi tästä minulle ja raahasi minut melkein väkipakolla kuraattorille. Muistan vieläkin kuraattorin ilmeen kun ystäväni toi minut sinne. Hän näytti hieman pettyneeltä. Johtuneenko tämä siitä, ettei hän itse ollut huomannut minussa mitään ''vikaa''. Tämän jälkeen alkoi ramppaaminen kuraattorilla masennuksen, viiltelyn ja itsetuhoisuuden takia. 

Minun oma henkilökohtainen mielipide yläkoulun aikaisesta yrityskestä hoitaa minun ongelmia pois oli melko säälittävä ja ahdistava yritys. Eniten näissä tapaamisissa ärsytti se, kuinka minun käteni oli hyvin tarkassa tarkkailussa. Joka kerta kun menin tapaamiseen minun piti vetää hihat ylös ja se tunne kun kuraattori katsoo sinuun hyvin pettyneen näköisenä jos olet viillellyt. Se vain pahensi tilannetta joka kerta. Se sai minut tuntemaan  vielä huonommaksi kuin jo tunsin itseni. Minä olen vihannut itseäni viimeiset seitsemän vuotta. Viha on vahva sana, mutta se tunne itseäni kohtaan oli myös vahva. 

Ennen kuin aloin kulkemaan kuraattorilla osa ystävistäni tiesi, että viiltelen ja olen masentunut. Monet heistä sanoivat minulle päin naamaa, kuinka säälittävä heidän mielestään olen koska viiltelen. Oli niin hienoa kuulla kuinka ystäväni kannustavat minua paranemaan! Ystävieni reaktio oli vähän samanlainen kun kerroin että minulla epäillään olevan jonkin sortin syömishäiriö myös.. ''Ei sinulla voi olla syömishäiriötä, koska et edes ole niin laiha''. Sanat sattuu ja jostakin se syömishäiriökin lähtee. Ei he ole myöskään niin sanottuja luuviuluja, kun he sairastuvat. Perheeni kannustus oli myös erittäin nihkeää. Äitini ei meinaa vielä tänäkään päivänä hyväksyä sitä, että kärsin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä.

Monesti eteeni tulee lause ''sinulla ei ole mitään syytä olla masentunut'', tämän lauseen takia monikaan masentunut ei enää kyseiseltä henkilöltä pyydä minkäänlaista apua, koska tuntee ettei ole avun arvoinen ja että hän ansaitsee sen kivun missä hän elää. Itse olen kuullut tämän lauseen äidiltäni monesti ja myös joiltakin ystäviltäni. Tämän takia en maininnut seitsemännen luokan jälkeen perheelleni kertaakaan näistä ongelmista uudelleen. Seuraavan kerran tämä asia nousi pintaan, koska tilanteeni alkoi menemään huonompaan suuntaan. Erään tapahtuman jälkeen masennukseni alkoi pahenemaan ja se alkoi siirtymään psykoottisen masennuksen puolelle. Aloin näkemään harhoja ja kuulemaan ääniä. Pärjäsin tämän kanssa melko pitkään kertomatta edes parhaimmalle ystävälleni. Tämäkin oli melko kausi tapahtumaa. Tilanteeni parani jälleen hetkeksi ja tuli uusi tapahtuma josta sain traumat. Sen jälkeen aloin saamaan paniikkikohtauksia. Ensimmäisen sain ollessani yksin kotona, soitin äidilleni ja huusin vain puhelimeen, että kuolen mielummin kuin rupean todistajaksi. Äiti ajatteli vielä tässä vaiheessa, että se johtui shokista. Tästä vielä pari kuukautta eteenpäin parin paniikkikohtauksen jälkeen ja masennuksen pahenemisen jälkeen ystäväni sanoi minulle, että minun pitää mennä hoitoon. Hän myös vaati että kerron asiasta äidilleni tai hän kertoo. Kerroin sitten asiasta äidille ja hakeuduin lukion kouluterveydenhoitajalle joka teetätti minulle masennustestin ja kuljin 2013 vuoden joulukuuhun asti hänen juttusillaan, koska pääsisin vasta 2014 tammikuussa psykologille. Olen nyt kulkenut kohta vuoden tällä kyseisellä psykologilla ja olen tyytyväinen, että olen sielä käynyt. 

Psykologilla kulkeminen  on auttanut minua todella paljon. Se oikeasti helpottaa, kun pystyt jollekkin sanomaan että olet halunnut kuolla viimeiset seitsemän vuotta ilman minkäänlaista tuomitsevaa katsetta. Se kuinka pystyt puhumaan omista peloista, epävarmuuksista ja muista mieltäpainavista asioista. Hienolta tuntui myös se, että tämä ihminen oikeasti huomasi etten jaksanut oikesti enää elää ja kuinka elämä/eläminen yleiseti oli raskasta. Sama oli hyvän ystäväni kanssa, jolta kerran kysyin että näkyykö se. Hän vain vastasi että se näkyy jo sinun silmistäsi ettet jaksa. Kun taas äitini sanoi ettei ole koskaan huomannut minusta että olisin masentunut. Masennus on yksi niistä sairauksista joita ei ole helppo nähdä, mutta se ei tarkoita ettei sitä olisi vaikket sitä näkisi. Mielenterveydelliset ongelmat pitäisi ottaa yhtä vakavasti kuin esim. syöpä. Masennus voi johtaa ihmisen siihen pisteeseen, ettei hän näe muuta vaihtoehtoa, kuin itsemurha. Sekään vaihtoehto ei ole raukkamainen tai itsekäs. Ne jotka päätyvät itsemurhaan eivät halua kuolla, he haluavat vain sen kivun jota he tuntevat loppuvan. Tiedän tämän henkilökohtaisella tasolla. 

Masennuksen kanssa on vaikea elää. Joinakin päivinä tuntuu siltä ettei jaksaisi nousta sängystä ja kohdata elämää, tällöin sinua saatetaan kutsua laiskaksi ja sano ettet vain viitsi mennä kouluun yms. He eivät ymmärrä sitä ettei henkinen jaksaminen riitä. Itse olen monesti pakottanut itsen kouluun tällaisina päivinä eikä se hyödytä minua mitenkään. Istun vain tunneilla katatonisessa tilassa enkä opi mitään, koskan pää ei kestä. Tämä väsymys on sellaista joka ei nukkumalla parane. Kumminkin sanon tämän ''Kaikki kääntyy paremmaksi''. Vihasin itse tätä lausetta todella paljon, lause jota vihaan eniten on ''Ole vain positiivinen niin kyllä se siitä''. Ensimmäistä lausetta vihasin siksi, koska koin ettei ihmiset ymmärrä mitä käyn läpi ja he sanovat vain niin koska eivät itse elä päänsisäisessä helvetissä. Tämä mielipide on tosin muuttunut, koska psykologilla kulku on alkanut tuottamaan tulosta! Viimeistä lausetta tosin vihaan edelleen, koska vaikka kuinka luulette ja yritätte teidän masentuneet lapset/ystävät/potilaat eivät tuolla lauseella parane.

Lisäykseksi vielä! Olen itse hyvää vauhtia paranemaan päin :) Psykologini on erittäin ylpeä minun edistyksestäni ja siitä että hymyilen enemmän ja sen vuoksi että minulla on halu parantua ja olla taas onnellinen.

''If you win, you live. If you lose, you die. If you don’t fight, you can’t win!''

-Eren Jaeger (Shingeki no Kyojin) 

 Okeeei, tästä postauksesta tuli pitempi ja turhempi mitä oli tarkotus, mutta toivottavasti siitä jotain saa irti! En ole mitään parhaimpia kirjoittajia näin yömyöhään. Insomnia on vaivannut taas pari viikkoo jostain syystä. Mutta kyllä se siitä! Jos tämä auttaisi jotenkin paranemis prosessissa! Sanon myös näin etukäteen kaikille mahdollisille kitisijöille, mua ei kiinnosta kiitos. Käyttäkää maalaisjärkeä kommentteja laitellessa :) Tällaisen angstisen postauksen jälkeen jotai söpöö tähän loppuu olkaa hyvä. 

Palaan postailun pariin, kun taas keksin jotain kirjoitettavaa! Viimeistään ennen joulua varmaankin kirjoittelen, sitten näkee! Mutta, jos nyt ois hyvä tuuri ja vaikka nukahtasin ilman mitää suurempaa operaatiota! Probably not, mutta aina pitää yrittää! Joten bai bai! PS. Kuvat on kaikki tumblrista c:

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/13422871/?claim=t8d7vfknu6n">Follow my blog with Bloglovin</a>